KinoSilmä #64: Palautteiden Pojan Paluun Hyökkäyksen Koston Tuho

2 responses to “KinoSilmä #64: Palautteiden Pojan Paluun Hyökkäyksen Koston Tuho”

1. shinyjack

   10 toukokuun, 2010 9:15 pm

   Hei,

   Kauan on kestänyt viime palautteestani, mutta tämä on nyt sitten sitäkin massiivisempi.

   Aluksi muutama mainitsemisen arvoinen monipuolinen näytteijä:

   Al Pacino & Robert De Niro: Allekirjoitan Juhan väitteen Al Pacinon ja Robert De Niron yksitoikkoisuudesta vain huippusuositun elokuvan Heat – Ajojahti jälkeisen ajanjakson osalta, joskin molemmat tekevät tälläkin ajanjaksolla poikkeuksia monipuolettomuuksiinsa.

   Perustelut:

   Al Pacino näytteli hiljaisen symppiksen Michael Corleonen roolia molemmissa 70-luvun Kummisetä-elokuvissa, joiden välissä hän oli hiljainen symppis undercover-huumekyttä elokuvassa Serpico. Rooliin tuli hivenen muutosta elokuvassa Hikinen Iltapäivä (1975), jonka henkiseltä tasapainoltaan hieman kyseenalaisen Sonnyn rooli edelleen säväyttää joka kerta elokuvan katsoessani.

   Hiljaisen symppiksen roolin putken päättää mukava pikku komedia Author! Author! (1982), jossa Al osaa jopa olla hauska. Tätä ei monesta hänen elokuvastaan voi sanoa, joskin se onkin ainoa asia mitä juuri tästä kyseisestä elokuvasta voi sanoa.

   Monessakin mielessä 1983 Al Pacino räjäytti pankin roolisuorituksellaan elokuvassa Scarface – Arpinaama. Tony Montanan hahmo on suorastaan luonut oman kulttinsa vuosien saatossa. Tämä rooli on mielestäni se, mistä Al tullaan muistamaan: Huutava, väkivaltainen, rivosuinen antisankari.

   Tämän jälkeen hiljainen symppis ja huutava antisankari sulautuvat vaihtelevalla menestyksellä erinäisissä elokuvissa vuoden 1989 Kummisetä III:een asti, jossa kahden ensimmäisen osan hiljainen symppis kehittyy tuoden viimeisen silauksen Al Pacinon nykyisin tunnettuun perusrooliin eli ”katumuksen”, hiljaisuuden kustannuksella. Mitä kauemmas tästä käännekohdasta edetään, sitä vähemmän hiljainen Alin roolisuoritus on ollut.

   Kenties tästä seurasi jotain hyvääkin, sillä huutavan, katuvan antisankarin rooli voittikin Pacinolle parhaan miespääosan Oscarin vuoden 1992 elokuvassa Naisen Tuoksu. Tästä eteenpäin Alin anti onkin ollut silkkaa huutoa, ja vuoden 1995 Heat – Ajojahti viimeistään sementoi Pacinouden kliseet nykyiseen muottiin. Samalla kaavalla on jatkettu viimeiset 15 vuotta, ja ainoat poikkeudet tähän ovat mielestäni välillä huutava, mutta myös kärsivä Venetsian kauppiaan Shylock sekä niin ikään välillä huutava, mutta kärsivä minisarja Angels in American Roy Cohn.

   Robert De Niro puolestaan on saanut aikaan pelonsekaisia tunteita eri rooleihinsa panostamisella. Lähtien tärähtäneisyyttä ja säälittävyyttä yhdistelevän Johnny Boyn roolista vuoden 1973 Sudenpesässä hänen jokainen roolinsa on tuntunut enemmän tai vähemmän erilaiselta. 1974 tarttui ensimmäinen Oscar matkaan Kummisetä II:n sivuosasta nuorena Vito Corleonena. Vuoden 1976 Taksikuskin Travis on ehkä hänen kaikista rooleistaan muistettavin (tai ainakin siteeratuin: ”You talkin’ to me?”), ja tässä suhteessa verrattavissa Al Pacinon Tony Montanaan Arpinaamassa.

   Musikaali New York, New York (1977) esitteli De Niron jälleen uudessa valossa Liza Minellin kanssa duetoiden, minkä jälkeen ehkä toiseksi muistettavin Roopen rooli nähdään elokuvassa Kauriinmetsästäjä (1978). Kyseisessä elokuvassa muuten nähdään jaksossa yksitoikkoiseksi leimattu Christopher Walken, tuo kiusallisen ääntämisen mestari.

   1980-luku alkoi fyysisesti hyvin raskaalla roolilla elokuvassa Kuin raivo härkä, jossa Jake La Mottan rooliin De Niro laihtui ja lihoi useita kymmeniä kiloja. 1982 saatiin jo pieni vilaus sitä, mihin Robert De Niro lopulta päätyisi elokuvassa The King of Comedy. Elokuvassa De Niro on kituva koomikko, joka yrittää saada itsensä telkkariin kidnappaamalla alan vanhan mestarin Jerry Lewisin. Roolissa yhdistyy hieman sekä koomiset piirteet ja psykoottisuus, mutta aiempien elokuvien kovis-hahmo on hyvin pitkälti taka-alalla.

   Paluu Kummisetä-maisemiin vuoden 1984 Once Upon a Time in Americassa oli taas täysin erilainen De Niro kuin edellisessä elokuvassa. 80-luvulta muita mainittavia rooleja on KinoSilmässäkin käsitellyn Brazil-elokuvan sivuosa mainiona Archibald ’Harry’ Tuttlena sekä mafiapomo Al Caponena elokuvassa Lahjomattomat vuonna 1987. Samana vuonna De Niro nähtiin myös varsin vakuuttavasti itse vanhana vihtahousuna elokuvassa Angel Heart (roolinimi Louis Cyphre). Komediaa kokeiltiin (epäonnistuen) vuoden 1988 elokuvassa Midnight Run.

   Huom! Tässä vaiheessa sana ”Fuck” on jo ollut vakiokäytössä vuosia.

   90-luvun alku onkin sitten yhtä hittiputkea: Ehkä kliseisintä De Niroa näin jälkiviisaasti ajatellen voidaan nähdä elokuvassa Mafiaveljet (1990) ja käytännössä sen jatko-osassa (sama Scorcesen jengi) vuoden 1995 elokuvassa Casino.

   Oscar-ehdokkuuksia sateli De Nirolle sen kahtena peräkkäisenä vuonna, kun hänet nähtiin 1990 vääntelehtivänä potilaana jaksossakin mainitussa elokuvassa Heräämisiä (Awakenings), ja seuraavana vuonna (jälleen itsensä huippukuntoon rääkänneenä) maanisena Max Cadyna vuonna 1991 ensi-iltansa saaneessa Cape Fearin uudelleenfilmatisoinnissa.

   Vuoden 1995 Heat – Ajojahti toimii tälläkin kertaa vedenjakajana, joskin De Niron kohdalla muutos ei ole niin selvä. Elokuvan jälkeen siristäväsilmäinen kovis ja ajoittain onnistuva koomikko vaihtelevat ja sulautuvat eri rooleissa, mutta lähtökohtaisesti Heat – Ajojahdin roolin voidaan katsoa jääneen De Nirollakin päälle. Vuoden 1997 Wag the Dog ja vuoden 1999 Analyze This lienevät De Niron koomisen uran huippuhetket, ja vuoden 1997 Jackie Brown on mielestäni viimeinen mainitsemisen arvoinen roolisuoritus vakavista rooleista.

   Yllättäen Al Pacino ja Robert De Niro kohtasivat 13 vuotta Heatin jälkeen elokuvassa Righteous Kill, ja tämän oli tarkoitus olla se tajunnanräjäyttävä überleffa, joka tekee muut elokuvat tarpeettomiksi. Pettymys oli karvas, sillä lopputulos oli äärimmäisen tahmeaa kaavoihinsa kangistuneiden vanhojen miesten egojen kolistelua ja loputtomien one-linereiden heittelyä. Tosin olisihan se jo pitänyt arvata, kun DVD:n kannessa lukee isolla ”50 Cent” (vihaan vihaan vihaan turhia räppäreitä elokuvissa).

   Aioin alunperin tehdä samantyylisen esittely/perustelutekstin vielä muutaman muun näyttelijän kohdalta, mutta äänihuulienne säästämisen vuoksi jätän loput tähän vain sukunimenmukaisessa aakkosjärjestykseen laitetussa listamuodossa. Samalla lista kasvoi koossa, ja listalta löytyy luonnollisesti pari itsestäänselvyyttäkin. Tässä siis edellä mainittujen lisäksi mielestäni monipuolisimmat näyttelijät (listalla on yksi vitsi):

   Marlon Brando (itsestäänselvyys, ei tarvitse perusteluja)
   Jim Carrey (Tahraton mieli, The Mask, The Majestic)
   Helena Bonham Carter (Fight Club, Sweeney Todd, Big Fish…)
   Tom Cruise (The Collateral, Eyes Wide Shut, Magnolia…)
   Johnny Depp (Kaksikäsi-Edward, Sweeney Todd, Cry-Baby…)
   Robert Downey Jr. (Chaplin, Wonderboys, Tropic Thunder…)
   Ricky Gervais (The Office, The Extras, The Invention of Lying…)
   Dustin Hoffman (itsestäänselvyys, ei tarvitse perusteluja)
   Tommi Korpela (mielestäni monipuolisin suomalainen näyttelijä)
   Frances McDormand (Fargo, Burn After Reading, The Man Who Wasn’t There…)
   Steve McQueen (Papillon, The Great Escape, Bullitt…)
   Jack Nicholson (itsestäänselvyys, ei tarvitse perusteluja)
   Edward Norton (Fight Club, Death to Smoochy, Everyone Says I Love You…)
   Sean Penn (All The Kings Men, Milk, Carlito’s Way)
   Michelle Pfeiffer (Batman Returns, Noidat, Arpinaama…)
   Brad Pitt (Fight Club, Burn After Reading, Se7en…)
   Arnold Schwarzenegger (näyttelee yhtä sujuvasti sekä robottia että jäämiestä)
   Peter Sellers (LadyKillers, Being There, Hiiri, joka murisi…)
   Kevin Spacey (American Beauty, The Usual Suspects, Se7en)
   Denzel Washington (Mantsurian kandidaatti, Malcolm X, The Hurricane…)

   Voisin jatkaa listaa vielä vaikka kuinka, mutta en jaksa. On näet muutakin asiaa.

   Jalkapallojaksoon voisin ehdottaa muutaman vaihtoehdon:

   Bend It Like Beckham (Parempi kuin Beckham, 2002) on semmoinen mukavan kiva jalkapalloaiheinen elokuva, jonka jälkeen tietää vähän enemmän intialaisesta kulttuurista koskien aihetta ”tytöt ja pojat”. Tämän mitä luonnollisin pari olisi tietenkin FC Venus, joka jaksossa jo saikin keskinkertaisuusleiman.

   Toinen vaihtoehto olisi tehdä vankilajakso. Toinen elokuva olisi kaikkien tuntemieni jalkapallodiggareiden ylistämä vuoden 2001 Mean Machine, jossa futiskovis Vinnie Jones pelaa jalkapalloa vankilassa. Voitonriemut lopussa ovat mitä koskettavimmat, ja vankilanjohtajan kulmakarvat ovat kerrassaan hurmaavat. Tälle hyvä pari olisi Victory (1981), jossa natsiupseerit pelaavat vankejaan vastaan. Elokuvassa yhdistyy siis sekä natsit että jalkapallo! Mikä olisikaan parempaa?

   No mutta tietenkin elokuva Switching Goals (Maalinvaihto, 1999), jossa Olsenin siskokset pelaavat hellyyttävän huonossa, tehdasasetuksilla valmistetussa rainassa jalkapalloa. Nii-in, mahtaa olla jännä peli. Tälle mukava pari voisi olla vaikka vuoden 2000 Air Bud: World Pup, jossa suloiset koiranpennut pelaavat futista ihan kybällä. Kyllä tuli ihan tippa linssiin, kun katsoi tätä joskus lentokoneessa ilman kuulokkeita.

   Se jalkapalloista.

   Ohjelman kuuntelustani pari sanaa: Myös minä kuuntelen jokaisen jakson, jonka elokuvat olen jo nähnyt. Olen siis kuunnellut esim. Avatar/Hurt Locker- sekä Hitchcock-jaksot vain puoliksi. Teen paikoin poikkeuksia, mikäli leffat sattuvat kiinnostamaan aihepiiriltään, kuten esim. Chaplin-elokuva, josta heti innostuin lainaamaan sen VHS-muodossa Turun kirjastosta etälainana. Olihan se vain todella hieno elokuva, joskin yhdyn jaksossa esitettyihin mielipiteisiin sen puutteista lähes sataprosenttisesti.

   Näin loppuun pahoitteluni palautteen pituudesta, mutta minun kohdalla tuntuu olevan niin, että joko en kirjoita yhtään palautetta tai kirjoitan sitä aivan liikaa. Tämä kattanee palautekiintiöni taas noin vuodeksi.

   -Erkki

   P.S. Se listan vitsi oli tietenkin Ricky Gervais. Hänhän tunnetusti esittää aina samaa roolia.

   P.S.S. How I Met Your Mother – Ensisilmäyksellä on pyörinyt Suomessa jo pitkään. Tylsä sitcom minusta. Ja se punatukkainen tyttö on Alyson Hannigan, joka kävi Buffyn nosteessa hetken elokuvissakin, pääosin teinikomedioissa American Pie-sarja ja The Date Movie, minkä jälkeen palasi telkkariin juuri kyseiseen sarjaan.

   PS3: Buffy on mainio sarja, ja sen spin-off Angel oli sekin varsin mukava. Vampyyrisarjoista kuitenkin True Blood nousi suosikikseni yllättävän nopeasti.

   Wii: Onko tuo tunnarikilpailu jo ratkennut? Asiaa ei ole muistaakseni puitu sitten vuodenvaihteen.

   Vastaus
   • kinosilma

     28 toukokuun, 2010 9:49 pm

     Myöhästynyt kiitos pitkästä ja perusteellisesta kommentista vai pitäisikö puhua jo esseestä tai tutkielmasta. Voisit Erkki tulla vaikka seuraavaan palautejaksoon keskustelemaan aiheesta.

     Vastaus

Vastaa Peruuta vastaus

Kirjoita kommenttisi tähän...

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

Sähköpostiosoite (pakollinen) (Osoitetta ei koskaan julkaista)

Nimi (pakollinen)

Kotisivu

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. ( Log Out /  Muuta )

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. ( Log Out /  Muuta )

Peruuta

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Ilmoita uusista kommenteista sähköpostilla.

Ilmoita uusista artikkeleista sähköpostilla.

Δ